keskiviikko 18. tammikuuta 2017

KonMari kirjan satoa

Hetken mielijohteesta netissä kirjaston valikoimaa selatessani klikkasin KonMari kirjan varaukseen. Yllätyksekseni se saapui täällä pikkupaikkakunnalla parin viikon sisään minulle. Täytyy myöntää että olin alkujaan aika skeptinen kirjan suhteen. Tuntui että ensimmäiset 30 sivua sain lukea kirjasta samaa asiaa "Siivoa kerralla kunnolla"! Niiden sivujen aikana mietin myös että "miksi tästä asiasta piti kirjoittaa kirja... ja miksi mä luen sitä?" 
Kirjassa on tälläiseen elämäntilanteeseen hyvän pituiset kappaleet. Ehdin hyvin lukemaan kappaleen loppuun, vaikka lapset ovat hereillä. Mikään ei voi olla ärsyttävämpää kuin lukea kirjaa ja tulla keskeytetyksi. Tämän kirjan kohdalla niin ei tainnut käydä kertaakaan. Täällä olen kirjoittanut vinkkejä tavaran vähentämiseen myös.

Entä jos epäjärjestyksen syyt ovatkin lapset, jotka suoltavat pelkkää täyteen piirrettyä piirrustuspaperiakin nopeammin kuin mikään kopiokone? Kirja osasi vastata tähänkin kysymykseen hyvin. Jos näytän mallia, se tarttuu kyllä lapsiin. Meidän murheen kryyni on mielestäni eteisessä eritoten kengät. Kengät ovat aina lattialla sikinsokin. Jos karsin niitä ja osoitan jokaiselle kengälle oikean paikan niin ne pysyvät järjestyksessä.
KonMarin mukaan jokaisen tavaran pitäisi puhutella meitä ja vain ne jotka tuovat iloa säästetään. Ei mulle lasten lelut tai miehen polkupyörä keskellä eteisen lattiaa tuota iloa. Säilytysratkaisuksi mulle on ehdotettu pyörän ripustamista seinälle, jossa se kieltämättä puhuttelisi minuakin... mutta ei positiivisesti. Tässäkin tapauksessa on itse näytettävä esimerkkiä ja järjestettävä ensin omat tavaransa, jolloin (toivottavasti) muut perheenjäsenet tulevat mukaan talkoisiin. Täytyy myöntää että heti ensimmäisenä tein virheen. Aloin järjestelemään johtojemmaa, oikeaa käärmeiden pesää, jonka luulin olevan aikalailla neutraalia aluetta... mutta sainkin heti palautetta ettei mitään piuhaa saa heittää pois. Niinpä tyydyin järjestelemään johdot siististi laatikkoon.

Sääntö ettei kenenkään pitäisi antaa katsella kun luovut tavaroista oli mielestäni erityisesti paikallaan. Erityisesti äitien ei pitäisi antaa katsella. Olen myös huomannut että vanhemmilleni on hankalinta se että luovun jostakin tavarasta. Kun muutimme nykyiseen pikkuruiseen taloon jätimme suurimman osan tavaroista jälkeemme. Vanhempani pelastivat sieltä vaikka mitä.
Itse huomaan että mietin lasten kohdalla samaa. Kun tytöt haluavat antaa jonkun lelun eteenpäin, niin mietin aina syitä miksi niitä ei voi antaa pois. "Koska halusit tätä niin kauan. Ja koska se oli niin kalliskin." Eilen annoin tytöille jätesäkin ja sanoin että keräävät kaikki lelut joilla eivät enää leiki siihen. En katsellut, vaikka mieli teki. Teki mieli kurkistaa jätesäkkiin ja kurkistinkin. Sieltä löytyi sellaisia leluja, joilla isommat eivät leiki, mutta pienemmät leikkivät. hmm.. tämä vaatii vielä erilaista lähestymistapaa. Idea on, mutta toteutus vielä vaiheessa.

Niin kuin huomaatte sukka/sukkahousukori on kaaos, eikä viikkaukset ihan vielä onnistu...
Olen syyllistynyt myös tavaroiden äidin luokse lähettämiseen, josta kirjassa varoiteltiin. Olen luopunut tavasta, mutta myönnän että vanhempien kellarista löytyy mun vanha armeijan satula ja entisen ponin riimu, sekä kasa jotain muistoesineitä (päiväkirjoja, kalentereita...). Lelujakin siellä on, mutta niitä mä en ole säästänyt ;). Tytöt pitävät isovanhempien kellaria oikeana aarreaittana.

Valokuvia ei kirjan mukaan kannattaisi säästää kovin montaa. Kukaan ei kuulemma odota perinnöksi valokuvakokoelmaa... täytyy myöntää että mä odotan niitä 100v vanhoja kuvia! Innostuin muuten jokin aika sitten bullet journalista. Täydellinen ratkaisu lahopäälle, jolla on kaupan päälle lukihäiriö! Bujoon saan näppärästi säilöttyä myös ne tärkeimmät valokuvat. Ja niitä tulee kehitettyäkin kun on paikka johon niitä laittaa. Mutta siitä joskus toiste enemmän.

Kotona pitäisi käyttää vaatteita joissa viihtyy, koska muuten alkaa näyttää siltä että kuuluu niihin kulahtaneisiin vernareihin. Myönnän käyttäväni kotona vaatteita, joissa viihdyn. Tällä hetkellä ne ovat pitkätkalsarit, kulahtanut imetyspaita ja fleece takki. Pitäisikö petrata..? Mitä turhaan. Ei kaikessa tarvitse yltää täydellisyyteen ja vaatteet ovat mulla sellainen asia. Olisihan se kiva näyttää huoliteltulta ja siistiltä, mutta on paljon käytännöllisempää kuljeskella kotona kalsarisillaan ja pukea vain toppahousut päälle kun menee pihalle. Pääsee nopeammin sinne pihallekin.

Pyyhkeetkään ei meinaa pystyssä pysyä.
Vaatteiden taittelun ihanuus ei oikein auennut .Eikä myöskään vierekkäin asettelu. Se tuntuu hirmuisen epäkäytännölliseltä. Kokeilin kyllä. Kumminkin omaan tyyliini - arvatkaa jaksoinko lajitella vaatteita värin mukaan. Olen kyllä aloittanut. Aina pyykistä tulevat pyykit yritän pakata kaappiin pystyyn ja vaaleasta tummaan. Pyyhkeitä lajitellessa törmäsin ongelmaan: kumpi on tummempi punainen vaiko vihreä? Sininen oli helppo.

Ajoittain kirja oli aika tylsää luettavaa, esimerkiksi sukkahousujen sielunelämästä kertova kappale.

En ole ikinä laittanut talvi tai kesä vaatteita varastoon kauden mukaan. Se on johtunut lähinnä siitä että osaa vaatteista tarvitaan koko ajan. Onneksi KonMarikin kyseenalaisti asian tarpeellisuuden.

En itse osaa ainakaan vielä miettiä tuottaako tavara iloa. Mietin ennemmin että tarvitsenko tätä? Hamstraaminen johtuu siitä että tavaroita on joka puolella, eikä oikeasti tiedä paljonko niitä on. Mietin mitä mä hamstraan. Ennen hamstrasin kaikkea vanhaa. Nyttemmin olen huomannut että en ikinä käytä niitä vanhoja hienon näköisiä esineitä... miksi niitä pitäisi säästellä? Paitsi tietenkin ne vanhempien kellarissa lojuvat aarteet. Ehkä mä osallistun kellarin tyhjäämis talkoisiin, kunhan sellaiset alkaa joskus.

Kirjan mukaan yksikin koditon tavara on riski palata epäjärjestykseen. Jos ei ole tarpeeksi säilystilaa, niin todellisuudessa on liikaa tavaraa. Olen kumminkin erimieltä liiasta tavarasta ainakin toistaiseksi: joskus säilytystila voi vain olla liian pieni. Meillä on 180cm pitkä ja 40cm syvä kaappi. Sinne mahtuu hyvin viiden ihmisen vaatteet, mutta vauvan vaatteita en sinne enää saanut laitettua. En vaikka miten järjestin.

Kirjassa mainitaan että jokaisella lapsella pitäisi olla oma säilytyspaikka. Tähän aijon kiinnittää heti huomiota kunhan päästään muuttamaan takaisin alakertaan. Isot tytöt tarvitsevat selvästi tilaa, jossa säilyttää tavaroita. Sellainen on vain ollut mahdotonta järjestää matalaan vinttiin, jossa pikkuriiviö yltää kaikkialle.

KonMari puhuu järjestelemisen mukavuudesta ja hauskuudesta. Tiedättehän - neljä (okei kolme, neljäs osallistuu karsintaan vaatimalla syliin, onneksi on kantoliinat!) riiviötä löytää röykkiöstä aarteita joita on sitten ympäri taloa... Siihen tarvitaan kyllä aikamoista huumorintajua ryntäillessään tavaroiden perässä, joten onhan se hauskaa.

Laukku pitäisi purkaa aina kotiin palattua. Tuntuu että on muutenkin tarpeeksi muistamista niin on hyvä että on aina valmiina perustarvikkeet laukussa, kuten vaippoja, vaihtovaatteet ja harso. Puran kyllä laukun osittain lähes jokapäivä, koska olen huomannut hukkaavani tavarat, jos ne ovat laukun pohjalla.

Karsiessa olen huomannut myös kuinka paljon säästää pelkkää roskaa! Roskaa on tullut varmasti enemmän kuin kierrätykseen meneviä säkkejä.

KonMari kirja oli kumminkin oikeassa: paikkoja järjestellessä on tullut mietittyä mitä sitä oikeasti haluaisikaan tehdä ja mistä oikeasti pidän. Loksahduspistettä en ole kokenut. Olen kumminkin aikoja sitten lakannut hamstraamasta ja ostamasta (tai ottamasta vastaan) turhia tavaroita. En oppinut kysymään tavaroilta "onko tästä minulle iloa?" Opin kumminkin että kaikki samanlaiset tavarat pitää kerätä samaan paikkaan, jotta niiden karsiminen olisi helpompaa. Sain myös muistutuksen siitä että jokaisella tavaralla pitäisi olla oma paikkansa. Suosittelen lukemaan!

Haastan myös kaikki julkaisemaan ennen ja jälkeen kuvia (vaikka instagramissa #KonMari)! Tai montako säkkiä tavaraa lähti kierrätykseen tai roskiin?

Oletko jo lukenut kirjan? Mitä pidit?

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kun kaikki ei olekkaan ultrassa hyvin II

Kesäkuun alun helteinen päivä. Tultiin juuri Ruotsista viettämästä miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Edellisviikolla oli ollut neuvolalääkäri käynti, jossa tuli esiin Veeran halkio. Sanoin siellä että halusin ultran tällä kertaa ajoissa kehityshäiriöiden varalta. Lääkäri totesi ettei tiedä perhettä, jossa olisi kaksi halkiolasta. Mä tiesin montakin. 

Siinä mä taas istuin ultrauspenkillä. Olo oli aika levollinen, vaikka enää edellis raskauden jälkeen en pitänyt itsestään selvänä asiana sitä että vauva olisi terve.

Vauva piilotti naamansa istukan taakse. Kätilö ultrasi pitkään ja hartaasti. Juuri kun olin sanomaisillani että antaa olla, ei voi käydä sellaista tuuria että siellä olisi taas halkio niin kätilö avasi suunsa: "En ole varma, mutta näyttäisi että siellä on toisen puolen halkio". Paikalle kutsuttiin toinen kätilö ja lääkärikin, pari harjoittelijaakin siinä ihmetteli asiaa. Mulle annettiin toinen aika myöhemmin päivällä, jotta asia voitaisiin varmistaa, vauva kun oli edelleen naama istukassa suurimman osan ajaesta ja kurkkasi vain lyhyesti kameraan. 

En oikein osannut ajatella mitään muuta kuin käytännön asioita. Miten järjestän päivän niin että kaikki hommat tulee hoidetuksi? Mietin että onko sillä oikeastaan väliä onko vauvalla halkio vai ei. Missään muussa rakenteessa ei ollut poikkeavuutta. Kukaan ei kumminkaan ennen vauvan syntymää osaisi kertoa mulle mitään luotettavaa tietoa halkion laajuudestakaan. 

Menin iltapäivällä käymään uudestaan ultrassa ja siellä monet kätilöt ja lääkärit arvailivat että siellä on halkio, joten sain lähetteen Naistenklinikalle Helsinkiin. 

Viikon kuluttua astelin Naistenklinikan ovista sisään. Paikka oli täynnä turvapaikanhakijoita. Kävelin portaat kuudenteen kerrokseen ja tiputin neuvolakortin toimiston postiluukkuun ja istahdin odottamaan. Mulle tultiin sanomaan että ultraaja on myöhässä aikataulustaan ja sain täytettäväksi lomakkeen tuntemuksista tästä raskaudesta. Mulla oli ihan normaali olo, ei oikeastaan mitään negatiivistä raskauteen liittyvää asiaa mielessä, joten jätin vastaamatta . Jos niitä asioita oltaisiin kysytty edellisessä raskaudessa niin olisin vastannut varmasti eritavalla.

Vihdoin oli mun vuoro. Ultraajan myöhässä olo selittyi erikoistuvalla lääkäriharjoittelijalla. Makasin tuolissa ja kuuntelin mittoja. Välillä erikoistuva lääkäri totesi että vauva näyttää peukkua ja että kaikki sormet on.
En tiedä mitä mä sille voisin, jos ne peukut olisivatkin puuttuneet? Vaikka halkio ei ollut tietenkään mikään toivottu yllätys, niin opin viime raskaudessa sen että joillekin asioille ei voi mitään. Ne asiat voi vaan ottaa vastaan sellaisina kun ne tulevat ja iloita hyvistä hetkistä.
Viimeksi murehdin eniten sitä etten voisi imettää vauvaa ja kehitysmaassa tai vaikka viidakossa vauva olisi todennäköisesti kuollut nälkään, mikäli sillä olisi ollut niin suuret halkiot mitä arvailtiin. Nyt imetyksen epäonnistuminen ei mietityttänyt kovin paljoa. En osaa sanoa millaista elämä pullovauvan kanssa olisi, mutta en  osannut murehtia sitä etukäteen. 

Ultraajaksi vaihtui oikea lääkäri, joka teki mittaukset kolme kertaa nopeammin. Hän kysyi millaisia jatkotutkimuksia toivoisin. Sanoin että koska rakenteissa ei ollut muuta poikkeavaa niin en halua lapsivesinäytettä ja kysyin että mitä mieltä hän on, kannattaako sellainen ottaa vaikka oman kantani olinkin jo valinnut. Lääkäri oli kanssani samaa mieltä että lapsivesinäytteelle ei olisi tällä kertaa tarvetta. Lisäksi mulle tarjottiin mahdollisuutta mennä juttelemaan perinnöllisyystutkijan kanssa prosenttiluvuista, mutta kieltäydyin. Ei ne prosentit mun vauvasta olisi kertoneet mitään ja viimeksi se sisälsi pelkkää pelottelua ties mistä kehityshäiriöistä. Mietin että teenkö mä niillä tiedoilla jotakin? Jos ultrassa on todettu että vauvalla ei ole kehityshäiriöitä,  niin en mä voi alkaa arvailemaan voiko olisiko siellä sittenkin. Mä en siihen asiaan pysty vaikuttamaan mitenkään. Suomessa on todella tiukka aborttilakikin ja siitä aiheesta ei kukaan hoitohenkilökunnasta suostu puhumaan, ei ainakaan jos ei ole aivan kiistatonta näyttöä vauvan vakavasta vammaisuudesta. Vähän mun kieltäytymistä tunnuttiin ihmettelevän, mutta niin mä lähdin etsimään ulospääsyä Naikkarilta. Ulos löytäminen ei ollutkaan helppo juttu remontin takia, mä kun olin tullut jostain mistä ei olisi saanut kulkea sisään tullessani. Oman lisämausteensa toivat naisten kanssa kulkevat miespakolaiset,  jotka eivät väistäneet senttiäkään kapealla käytävällä... 
Löysin kumminkin vihdoin ulos.

En osannut murehtia halkiota samalla tavalla mitä edellisessä raskaudessa. Ultrassa jouduin käymään taas vähän useammin kuin "tavallisissa" raskauksissa. Veeran kanssa luulin sen johtuvan napasuonen puutteesta, mutta myös pelkästään halkio riittää vauvan kasvun seurantaan joutumiseen. Kävin ultrassa viikolla 28 ja 36. Mitään poikkeavaa ei löydetty ja vauva kasvoi hienosti.



Laskettuaika tuli ... ja meni. Mä olin ihan kypsä koko raskauteen. Ei mun raskaudet ole ikinä menneet lasketunajan yli (rv 40, 39+4, 40+1), tai ainakin olen tiennyt että seuraavana päivänä synnytetään, jos yli onkin mennyt. Vauva ilmoitteli tulostaan rv 40+2 ja syntyi sitten seuraavan vuorokauden puolella, eli rv 40 + 3. Ei hirmuista ylitystä siis, mutta voin hyvin kuvitella kaksi viikkoa yli odottavien tuskan...
Synnytys oli nopea ja sairaalaan ehdittiin juuri ja juuri ponnistamaan. Ilokaasua hörppäsin jälkeisvaiheessa vasta. En muista milloin olisin ollut humalassa, joten olo oli jännä. Syntymän jälkeen vauvan kitalaki tarkistettiin ja todettiin ehjäksi, joten imetyskin voisi onnistua. Ja niin vain meidän pieni oppi hienosti imemään toisen puolen huuli- ja ienhalkiosta huolimatta. Olen monesti kuullut sanottavan että oli halkio mikä tahansa niin on harvinaista pystyä imettämään - meillä on kumminkin jo kahdella lapsella imetys onnistunut hyvin halkioista huolimatta. Kitalakihalkion kanssa ei taida tarvittava imu onnistua ja meillä onkin sen suhteen käynyt aika iso tuuri.



Husukessa käytiin vauvan ollessa kuukauden ikäinen. Siellä katsottiin miten huulta jatkossa operoidaan ja sovittiin leikkausaika suunnilleen. Kirurgikin totesi että on harvinaista että halkiovauvaa pystyy imettämään ja se vaatii erityistä sitkeyttä kummaltakin.

Vaikka meidän lapsilla ei mitään vakavaa kehityshäiriötä ole, niin pieni aavistus on silti erityislasten vanhempien ajatuksista. Ei ehkä ihan kokonaista, mutta jotain.