torstai 29. lokakuuta 2015

Kun ultrassa ei olekkaan kaikki hyvin

Tänään tuli tasan vuosi täyteen siitä kun saimme kuulla että vauvalla ei olekkaan masussa ihan kaikki niin kuin pitää. Siksi haluan jakaa tarinan viimeisimmästä raskausajastani kanssanne, ehkä jollakulla on lähipiirissään erityislapsi tai tulossa sellainen. Jos tämä kirjoitus saisi jonkun tajuamaan miten hankala paikka asia on vanhemmille - tai ainakin äidille. Miehet miettivät usein kuulemma asian eritavalla, niin meilläkin ;).

Mä odotin sitä että masu kasvaa ja vauva alkaa potkimaan. Kerrankin mä saisin olla vain lasten kanssa kotona ja kasvattaa masua. Mun ei tarvitsisi nyt käydä koulussakaan. Saisin vain olla uudessa ihanassa kodissa ja elää unelmaa, voisiko asiat paremmin olla? Ja hei, jospa tällä kertaa voisin synnyttää kotona kun viimeksi se ei onnistunut?

Alkuraskaudessa kävin ultrassa, jossa katsottiin millä viikolla olen raskaana. Ultraaja taisi todeta jotain toisesta sikiön mahdollisuudesta, mutta en siinä vaiheessa rekisteröinyt sitä kunnolla. Seuraavan kerran kun menin ultraan sellaisesta mahdollisuudesta ei mainittukkaan. Niskaturvotukset olivat normaalit ja vauva voi hyvin niiden tietojen pohjalta. Pienihän se oli, mutta niin meidän vauvat ovat. 

Marssin rakenneultraan yksinäni vailla mitään ennakko odotuksia tai pelkoja, katsomaan lähinnä että kumpaa sukupuolta vauva sattuu olemaan. Ultraaja katsoi kaikki rakenteet yksi kerrallaan, mutta palasi aina suun seudulle ultraamaan. Sen jälkeen hän katsoi tarkasti vauvan sydäntä ja sen virtauksia. Palasi taas naamaa katsomaan ja kutsui toisenkin henkilön katsomaan. Sen jälkeen ultrattiin taas suun seutua, sydäntä ja napanuoraa. Yksimielistä mutinaa. Aikakin alkoi loppumaan "Joudutaan ottamaan nyt seuraava asiakas, mutta katsotaan sen jälkeen vähän lisää," sanoi ultraaja ja mut laitettiin käytävälle odottamaan. Tietenkin mä tajusin että kaikki ei ollutkaan niin kuin pitää. Mietin kuumeisesti sairaalan käytävällä että mitä siellä voisi olla. Sydän vika tuli mieleen, napasuonessa joku häikkä tai... päätin etten googleta.

Mut otettiin sisään uudestaan ja ultraajia oli tällä kertaa kolme. "Näyttää siltä että vauvalla on molemminpuoleinen huulihalkio," yksi hoitajista täräytti. Vauvalla ei ollut kaikki hyvin. Huulihalkio, mikä se on? "Onko suvussa halkiota?" Hoitaja tiedusteli. "Eräällä lähisukulaisella on," osasin sanoa. Vauvan napanuorassakin oli joku häikkä, mutta ultraajien mukaan se oli yleistä ja sitä asiaa oli alettu vasta äskettäin tutkimaan, joten en ollut asiasta kovin huolissani. Sain kiireellisen lähetteen naistenklinikalle jatkotutkimuksiin. Siellä ultrattaisiin kuulemma tarkemmin ja kerrottaisiin halkion perinnöllisyyksistä.
Mun kotisynnytyshaaveet karisivat.
Eräs kaveri kysyi vauvan sukupuolta viestillä. Vastasin että todennäköisesti tyttö. Kaveri laittoi jonkun läpän kolmannesta tytöstä ja perään "ei se mitään, kunhan vauva on terve". Kunhan vauva on terve!? Se ei tuntunut pää-asialta, vaan se että vauva pystyisi elämään onnellisen, hyvän elämän ilman kipua.

Itkin kolme päivää.
Sitten koitti aika lähteä Helsinkiin. Onnistuin tapani mukaan eksymään, eikä koko sairaalan henkilökunta tuntunut tietävän mihin mun olisi pitänyt mennä. Löysin infopisteen ja jono takanani kasvoi. Asiakkaat närkästyivät ja kyselivät että eikö mun pitäisi olla pääinfopisteen luona, eikä siellä missä olin. Taisin sanoa rumasti eräälle tiedustelijalle.
Lopulta mut kumminkin osattiin opastaa oikeaan paikkaan, joka oli ihan eri rakennuksessa missä olin. Ilmankos opastus oli vähän heikkoa siellä sairaalan kellarikerroksen infopisteessä mihin olin eksynyt.

Mun aika oli kello 9 aamulla, mutta ultraan pääsin vasta klo 12. Ultraaja oli todella ammattitaitoinen ja otti vauvasta mitat muutamassa minuutissa, siinä missä synnärillä siihen tuhrataan puolituntia. Vai olisiko mittaamisnopeus johtunutkin vain paremmista laitteista, mene ja tiedä. Kaikki mitat olivat normaalit. Ultrassa näkyi tyttö, jolla oli molemminpuoleinen huulihalkio, ienhalkiot ja todennäköisesti laaja suulakihalkio. Napasuonista puuttui yksi. Suositeltiin lapsivesinäytettä.
Lapsivesinäyte. Kukaan ei ollut puhunut mulle sellaisesta! Neula, joka sörkkii mun mahassa vauvan lähellä ei kuulostanut hyvältä. Pyysin lisäaikaa, yritin saada muutamaa päivää aikaa miettiä. Ei kuulemma onnistu, koska viikkoja on niin paljon. Mikäli seulassa löytyisi "jotain" aborttia ei saisi enää tehdä, jos viikot ylittyisivät. Yksi kahdestasadasta saa keskenmenon lapsivesinäytteenoton jälkeen. Soitin miehelle, joka puolsi näytteenottoa. Soitin mummolle, joka kiisi Espoosta pitämään mua kädestä kiinni näytteenotossa. Mun ihana mummo.
Se näytteenotto ei ollut kovin kamalaa. Se ei edes sattunut, kuin henkisesti. Pelkäsin koko ajan että vauva potkaisee neulaa. Ei se potkaissut.

Seuraavat kaksi päivää masussa tuntui raskaalta. Kun vauva potki halusin olla tuntematta potkuja. Halusin unohtaa että olen raskaana. Maailman ihanimmasta ja rakastetuimmasta asiasta tuli pelottava. En oikein tiennyt miten suhtautuisin masussa potkuttelevaan vauvaan. Jokainen raskaana ollut tietää kuinka ihana ne vauvan potkut on tuntea. Niitä lasketaan ja kasvavasta vauvamahasta ollaan ylpeitä. Koko ajan raskaammaksi muuttuva masu ei antanut mun unohtaa raskautta. Yritin olla kuin sitä ei olisikaan.

Kolme päivää sulattelin asiaa. Kävin lainaamassa kirjan "Avoin hymy" ja liityin Facebookissa avoin hymy ryhmään. Katsoin kuvia halkiovauvoista. Ja mietin että meidän lapsi ei pysyisi hengissä, mikäli se olisi syntynyt johonkin kehitysmaahan. Eikä ehkä olisi kannattanut googlettaa "halkio"-sanaa englanniksi...
Kolmantena päivänä päätin että tuli mitä tuli. En anna sen vaikuttaa itseeni. Vauva on ihan yhtä rakastettu, eikä siltä tule puuttumaan mitään oli se millainen oli. Kävin ostamassa vauvalle vaatteet. Ensimmäinen vauva joka sai uudet kotiintulovaatteet, tai ylipäätään uudet vaatteet. Mulla ei olisi ollut varaa niihin, mutta ne vaatteet muistuttivat mua myöhemminkin siitä päätöksestä.

Miehen sukulainen jolla on halkio soitti minulle ja sanoi että nykypäivänä kaikki voidaan korjata. Ja totesi että ei se edes tule maksamaan paljoakaan, koska Kela avustaa. Ei jotenkin tullut raha mieleenkään. Eräs sukulainen totesi miehen kertoessa halkiosta "yök, älä kerro enempää, jalat menee ihan veteläksi".

Välillä mietin että ompa mukava kun vauva ei sido niin paljoa ja mieskin pystyy ruokkimaan sitä. Kuvittelin jopa hetkittäin lähteväni samana kesänä ilman vauvaa kavereiden kanssa viikoksi reissuun. Sitten tuli taas kausia kun mietin että en voi lähteä, koska vaikka vauva ei tissillä pystyisi olemaan on sillä silti oikeus äidin läheisyyteen.
Kulutin aikaani miettimällä mitä kaikkia apuvälineitä tarvittaisiin. Olin samalla tavalla eksyksissä kuin ensimmäistä lasta odottaessa. Mietin jo minijääkaapin hommaamista yläkertaan, tuttipulloja, erikoistutteja, pullon lämmitintä... vai olisiko sittenkin vain helpompi muuttaa alakertaan? Kaikki tuntui niin vieraalta, että lopulta päädyin ostamaan vain yhden ainoan tuttipullon ja siihen kaksi vellikorkkia.

Kromosomitutkimuksen tulokset tulivat. Ei häikkää kromosomeissa. Perinnöllisyystutkija kumminkin selitti että vauvalla voisi olla "jotain muutakin", kuten vaikea dysleksia. En googlettanut, vaikka tällä kertaa olisi pitänyt. Tiedättekö mikä dysleksia on? Se selvisi minulle vasta vauvan jo synnyttyä. Se on lukihäiriö. Jos asiasta olisi puhuttu sen oikealla nimellä, niin en olisi ollut niin huolissani. Huomaatteko tekstissäni välillä jotain outoa? Ehkä ette. Minulla on moneen kertaan todettu vaikea lukihäiriö. Se hankaloittaa, mutta ei estä mitään. Ajatella että en ollut ikinä kuullutkaan lukihäiriölle tuollaista nimitystä.

Heräsin lähes joka yö itkien. Yleensä olin nähnyt unta, jostain pahemmasta mitä olikaan ja toisinaan taas heräsin vain miettimään miten kaikki järjestyisi. Miten edes vauvaa syötettiin pullosta? En ollut koskaan antanut maitoa vauvalle pullosta. Pitäisikö antaa suoraan korviketta, vai yrittäisinkö pumpata? Pumppaus tuntui ajatuksena jo työläältä. Entä sitten kun kiinteiden aika koittaa, pitääkö halkiovauvalle syöttää soseita? Sekin tuntui vaikealta kahden sormiruokailijan jälkeen.

Kävin viikolla 36 ultrassa, koska vauvalta puuttui napasuoni. Oikeastaan mä en vieläkään tiedä montako niitä kuuluisi olla ja oliko vauvalla yksi vai kaksi niitä. Jokatapauksessa napasuonia oli liian vähän. Niinpä mä kävin muutamaan kertaan ylimääräisissä ultrissa. Rv 30 mulle sanottiin että vauva on aika pieni, saa nähdä joudutaanko käynnistämään pienen koon takia. Rv 36 ultraaja totesi vauvan olevan iso, yli nelikiloinen. Suhtauduin asiaan vähän ihmetellen, ei meidän vauvat ole nelikiloisia. Toisaalta mietin että voihan se olla, paino oli noussut ihan mukavasti raskauden aikana... en oikein osannut katsoa mitä suuhuni pistin, vaan söin juuri sitä mitä teki mieli. Samalla ultraaja kyseli että onko jotain huolenaiheita. Sanoin tietenkin että halkio ja se miten syöminen lähtee sujumaan. Kysyin myös onko sairaalalla valmiina halkiovauvoille sopivia pulloja. Ei ollut ja minulta kysyttiin että mikä pullo olisi paras? Lohduttoman ilmeeni nähtyään kätilö kiirehti sanomaan että "kyllä se hengissä saadaan pysymään ja ruokaa menemään vaikka nenä-mahaletkulla". Taas huomasin itkeväni sairaalan käytävällä hormoonihöyryissä henkilökunnan ojentaessa nenäliinoja. 

Suurin osa ei ottanut asiaan mitenkään kantaa, joka tuntui sekin vähän pahalta. En kyllä tiedä miten heidän olisi pitänyt ottaa se puheeksi. Mä kumminkin kerroin sukulaisille ja monelle kaverille asiasta. Ehkä se että joku olisi tullut käymään ja jutellut niitä näitä olisikin auttanut eniten. Sitten oli mun kiireinen mummo, jolla liikeni aikaa. Joka otti kantaa, lohdutti ja kävi auttamassa. Kun kävin viimeisessä neuvolassa ennen synnytystä flunssaisena ja mielimaassa tuli mun yrittäjämummo katsomaan lapsia että pääsin käymään neuvolassa yksin ja antoi mun ottaa parin tunnin päikkäritkin.

Samaan aikaana raskaana olevat kyselivät sukupuolesta, lasketusta-ajasta ja raskausvaivoista. Mä yritin vältellä asiasta keskustelua. Halusin unohtaa mahdollisimman pitkälle oman huonon olon ja koko raskauden. En halunnut kuulla kuinka joillakin supistaa, pissattaa ja nukkumisestakaan ei tule mitään. Mun teki mieli sanoa että ottaisin kaikki mahdolliset raskausvaivat, jos mun vauva olisi terve. En koskaan kumminkaan sanonut mitään, vaikka teki mieli sanoa että en ole niin epäkohtelias miltä vaikutan.

Sitten tuli perjantai 13. päivä maaliskuuta, laskettuaika. Vauvaa ei kuulunut. Illlalla mietin miten mä synnytän, en halua synnyttää. Sitten alkoivat supistukset klo 2 yöllä. Suihkussakin muistan miettineeni että toivottavasti nämä vielä lakkaisivat, ehkä mä saisin rauhassa valmistautua vielä hetken. Ei ne lakanneet.

14.3. aamulla kahden tunnin sairaalassa olon jälkeen vauva syntyi. En oikein osannut tuntea mitään. Ensimmäinen kysymys taisi olla että "miten sen suu?" Ja yllätys oli suuri kun vauvalla ei ollut kuin pienet huulihalkiot! Ja vauva pystyi imemään! Ja eihän se rumakaan ollut, ei ollenkaan! Seuraavana päivänä kävimme mahanseutu-ultrassa ja sielläkin oli kaikki hyvin.
Me ja koko suku huokaistiin helpotuksesta!

Myöhemmin kuulin että kaksosilla puuttuu usein napasuonia. Todennäköisesti se ultraajan näkemä kaksonen oli ihan todellinen, mutta jostain syystä se ei pysynyt matkassa mukana. 

Te joilla on tuttavapiiriin tulossa vauva tai joilla on jo erityislapsi lähipiirissä käykää perheen luona. Eniten auttaa kun vain leikitte lasten kanssa tai juttelette vanhemmille. Ei tarvitse ottaa vauvan/lapsen vaikeuksia puheeksi, ellei se tunnu luontevalta, kunhan olette paikalla. Ja vaikeuksien puheeksi ottaminenkaan ei haittaa, mikäli niistä puhutaan oikeilla nimillä ja kiertelemättä. Eniten minua raskausajassa harmittaa se että en jaksanut kunnolla olla läsnä lapsille. Ja etten osannut pyytää apua lastenhoitoon silloin kun olisi pitänyt.

Monet kysyvät miksi Veerasta ei ole julkaistu kunnon kuvia, hävettääkö meitä? Ei hävetä. Mielestämme Veera saa päättää joskus tulevaisuudessa itse haluaako halkio kuvia julkaistavan vai ei. Kyllähän suun seutu jossain kuvassa vilahtaa, mutta suoraa kuvaa olemme pyrkineet olemaan julkaisematta.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Lihakanien laidunnus kokemuksia

Kirjoitin keväällä kokemuksiani lihakaneista. Nyt meillä ollaan valinnan edessä lopettaako lihakanien pito, investoidako uusiin häkkeihin vai pitääkkö kanit vain lemmikkeinä. Eläinrintamalla on muutenkin uudet tuulet puhaltamassa. Vähän ja helppohoitoisia eläimiä meille kiitos. 

Kanien huonoihin puoliin kuuluu mielestäni se että niiden tehokas kasvattaminen vaatisi yksilöhäkit, jotka miellellään olisivat helposti siivottavia. Ryhmäkasvatuskin onnistui meillä ihan hyvin, mutta tautipaine on silloin suurempi. Se saattoi olla osasyynä meidän tämän kesän poikaskuolemiin. Jos kanit olisivat olleet poikueittain / yksilöhäkeissä ei ehkä niin moni olisi kuollut. Mielestäni ryhmässä olevat kanit ovat helpompi hoitaa. Silloin ei tarvitse joka häkkiin erikseen laittaa ruokia ja vettä, vaan riittää että on yksi iso tila, johon laittaa riittävästi kaikkea tarjolle.

Lihakanien kasvatus ulkotarhoissa ei onnistunut toivotusti. Tarhoja on hankala saada siivotuksi niin hyvin kuin on tarvis. Maapohjalla siivoaminen on haastavaa, vaikka kuivitus olisikin riittävää. Luulen että maapohjan ja viime kesän sään vuoksi osaan poikasista iski jokin tauti. Monet poikaset kuolivat, vaikka syötiin me pupupaistiakin aika monesti. Pakkaseen ei kumminkaan pupuja riittänyt.


Laidun oli ihan huippujuttu silti. Mikä onkaan mukavampaa kun katsoa pupujen loikkimista oikeasti isossa tilassa, jossa ne pääsevät käyttäytymään luonnollisesti? Meillä oli kaneilla kokeilussa tälläinen sähköistettävä verkko ja siinä Agrimarketin tehokkain sähköpaimen aurinkopaneelilla varustettuna. Kun laidunta siirtää tarpeeksi usein ei tautipainetta pääse syntymään. Oli siinä tietenkin huonojakin puolia. 
Laitumelta kanien kiinnisaanti oli välillä haastavaa. Kiinnisaantiin auttoi kumminkin kuivitettu koppi, jossa oli vesitarjoilu ja kävin myös silloin tällöin laittamassa porkkanoita sinne. Kaikki kanit eivät myöskään pysyneet laitumella. Kyse ei niinkään ollut kanin koosta, vaan sen luonteesta. Osa kaneista hyppäsi sähköiskun saadessaan eteenpäin, eikä taaksepäin. Näitä hölmöjä eteenpäin hyppääjiä oli 3/12. 
 Kanien pois ottaminen laitumelta ja laitumen siirto vei paljon aikaa. Verkon omat kepit eivät riitä pitämään verkkoa pystyssä, saati tukkimaan verkon alapuolella olevia pakoaukkoja. Käytännössä verkon omien keppien väliin joutui laittamaan kaksi tai kolme ylimääräistä keppiä.

 Tiineille ja imettäville laidun ei kumminkaan meidän mielestämme sopinut. Yhden verkon (50m) kokoista laidunta joutuu siirtämään 3-4 päivän välein. Kanien määrä laitumella ja laitumen koko tietenkin vaikuttavat siirtotiheyteen. 50m verkosta saa tehtyä yllättävän erikokoisia laitumia tilasta riippuen.
Pieniä poikasia ei voi viedä paikasta toiseen. Meillä poikaset siirtyivät emojen kanssa laitumelle noin 10-12vkon ikäisinä, riippuen vähän poikasten kehityksestä ja pesästätuloajankohdasta.

Petojen varalta meillä oli laitumella paljon piiloja kanien laitumella. Parhaita piiloja olivat salaojaputket. Laidun laitettiin aina pihan puolelle petojen varalta.

Uroksilla ja karkureilla meillä oli käytössä noin 2m2 kokoiset siirrettävät laidunhäkit. Häkkejä joutui siirtämään turhan usein (2-3krt/pv) ja niistä pahimmat karkurit karkasivat helposti kaivamalla tunnelin ali, pohjalla olevista verkoista huolimatta.

Lyhyesti laiduntamisen plussat ja miinukset:
+ Ei ostoheinää, ei niittämistä
+ Kanille luonnollinen tapa
+ Tautipaine pienempi (kuin ulkotarhoissa)
-  Mahdolliset pedot
-  Sähköstä piittaamattomat (3/12)
- Laitumen siirto usein
- Kanien kiinni ottaminen hankalaa

Nyt jäädään pähkimään jatkuuko meillä lihakanien kasvatus, vai pidetäänkö vain lemmikkipupuja. Puput ovat edelleen lasten suosikki eläimiä. 

Meille saapui viimeviikolla eräs uusi tuttavuus ruuankasvatuksessa, mutta siitä lisää kunhan vähän tutustutaan.

torstai 15. lokakuuta 2015

Ainokananen

Meillä piti tänään kuoriutua tipuja, mutta vain yksi munista kuoriutui. 

 Ainokananen viettää elämäänsä pari viikkoa sisätiloissa lämpimässä.

"Muut tiput ei päässyt kuoriutumaan koska niillä ei ollut nokkaa," totesi Ronja.
Tottahan sekin, tiput eivät olleet tarpeeksi kehittyneitä kuoriutuakseen.

Huomenna suuntaan I love me -messuille.
Nähdäänkö siellä?

maanantai 12. lokakuuta 2015

Kantapäät kipeinä

Mietin tässä mitä tästä kesästä jäi jäljelle.
Ei paljoakaan.
Kevään huolet verottivat osansa ja en saanut esikasvatettua paljoa mitään.
Alkukesän vauvan (-ja lasten)hoito piti kiireisenä, en saanut istutettua paljoa mitään.
Säätkään eivät kesällä oikein suosineet.
Raparperimehua sentään sain jonkin verran tehtyä, pari papua pakastimeen, porkkanat jäivät pieniksi ja olihan niitäkin aika vähän. Perunat kanat kaivoivat ylös. Marjoja ei tullut ja omputkin söi joku toukka.

Kaneihin iski jokin tauti ja osa poikasista kuoli. Kaneista osa jäänee elämään lemmikkipupuina, muut joutavat pataan. Ehkä niilläkin joku poikue kevään tullen teetetään.
Kanalassa kävi peto tappamassa porukkaa, mutta jäihän mulle sieltä kukot. Ja ostin sitten kanoja, jotka eivät muni.
Lampaista kolme menivät pataan. Pakastin on täynny karitsaa, ei huono ollenkaan. Kahden lampaan astutuksesta on sovittu kaverin kanssa.
Vuohet eivät sopineet meille. Tykkään lypsystä, mutta en pitää eläimiä pienessä tarhassa kesällä kun vihreää olisi joka paikassa. Piti valita: vuohet vai kasvimaa. Kasvimaa voitti.

Siihen nähden miten vähän näin vaivaa, niin ihan hyvä saavutus.
Ja kantapään kautta tuli taas opittua vaikka mitä.
Ensi vuonna taas uudestaan kantapäät kipeinä.

torstai 8. lokakuuta 2015

Häirikkö tipu

Tässä on aito orpington tipu, jonka lempitouhua on häiritä Popi-kissaa tärkeässä työssään: metsästyksessä.
Hänellä on kavereinaan myös kaksi samaan aikaan kuoriutunutta tipua, mutta hän on omantiensä kulkija.

Hän on ainoa rotunsa edustaja meillä.  

Kumpaa sukupuolta luulette hänen olevan?

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Eilen oli teurastuspäivä.



Lapset suhtautuvat siihen aika arkipäiväisesti. 
Tällä kertaa ihmetystä herätti kumminkin uusi laite, johon kukko laitettiin.
Kukko pysyi suppilossa paikoillaan ja kun pää katkaistiin verta ei ollut joka paikassa.


 Mimmu on seuraamassa tapahtumia lähietäisyydeltä.